Suomessa koulutuksen ja uskonnon välinen yhteys juontaa juurensa luterilaisen uskonpuhdistuksen aikaan. Vuosisatojen ajan kirkolliset instituutiot toimivat tiedon pääasiallisina ylläpitäjinä. Seurakuntakoulut varmistivat, että jokainen lapsi oppi lukemaan katekismusta, ja lukutaito nähtiin sekä moraalisena että yhteiskunnallisena velvollisuutena. Rippikoulu ja konfirmaatio olivat edellytys kansalaisoikeuksille, mikä vahvisti kirkon ja opetuksen välistä sidettä. Tämä järjestelmä loi pohjan kansan laajalle lukutaidolle ja tietopohjalle. Kirkon vahva rooli koulutuksessa auttoi synnyttämään yhteiskunnan, jossa lukeminen, etiikka ja kansalaisvastuu kietoutuivat yhteen. Vaikka nykyisin koulutus on maallistunut, uskonnon vaikutus näkyy yhä suomalaisessa koulutusjärjestelmässä kulttuurin tuntemuksena ja eettisenä kasvatuksena. Tämä historiallinen liitto vaikutti syvästi suomalaiseen ajatteluun ja arvomaailmaan, ja sen perintö näkyy edelleen koulutuksen laaja-alaisuudessa ja sivistyksen arvostuksessa.
Suomen maaseudulla papit olivat pitkään sekä opettajia että moraalisia esikuvia. Heidän tehtävänään oli paitsi uskonnollisen elämän ylläpito myös tiedon levittäminen yhteisöönsä. Papit vastasivat paikallisten koulujen opetuksesta, laativat opetussuunnitelmia ja toimivat lukutaidon kehittäjinä aikana, jolloin muita koulutettuja ei juuri ollut. Tämä kaksinainen rooli – uskonnollisena ja siviilijohtajana – teki papeista avainhenkilöitä paikallisessa yhteiskunnassa. He opettivat nuorille lukemista ja uskonnollisia perusarvoja mutta toimivat samalla sovittelijoina, neuvonantajina ja yhteisön moraalisena selkärankana. Tämä asema loi perustan luottamukselle kirkkoa kohtaan ja mahdollisti opetuksen leviämisen syrjäseuduille, joissa muita opettajia ei ollut. Papiston sitoutuminen tiedon välittämiseen auttoi rakentamaan kansaa, joka arvosti oppimista, eettisyyttä ja sosiaalista vastuuta.
Kun Suomen julkinen koulutusjärjestelmä kehittyi 1800- ja 1900-luvuilla, opetussisällöt laajenivat uskonnollisista aiheista maallisiin. Vaikka uskonnon asema väheni, sitä ei täysin poistettu kouluista. Dogmaattisen opetuksen tilalle tuli kulttuurinen ja eettinen näkökulma, jonka tarkoituksena oli ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden kasvattaminen. Uskonto säilyi osana opetussuunnitelmaa, mutta sen painotus siirtyi tiedolliseen ja katsomukselliseen pohdintaan. Oppilaat saivat mahdollisuuden oppia eri uskonnoista ja näkemyksistä sekä ymmärtää uskonnon kulttuurista merkitystä ilman uskonnollista painostusta. Tämä lähestymistapa edisti avarakatseisuutta ja tuki moniarvoisen yhteiskunnan rakentumista. Nykyään uskontokasvatus suomalaisissa kouluissa ei ole niinkään uskonnon harjoittamista kuin maailmankatsomusten tuntemuksen ja eettisen ajattelun kehittämistä.
Suomen kansainvälisesti arvostettu koulutusjärjestelmä pohjaa osin kirkon varhaiseen rooliin sivistyksen tukijana. Kirkon panos lukutaidon, yhteisvastuun ja tasa-arvon edistämisessä loi perustan tulevaisuuden oppimiskulttuurille. Nykyinen koulujärjestelmä kantaa edelleen eettistä painolastia, jossa yhteisöllisyys, kriittinen ajattelu ja yhdenvertaisuus ovat keskiössä. Vaikka uskonnollinen sisältö ei enää määritä opetuksen ydintä, sen perinne näkyy oppimisen arvostuksessa ja kansalaisvastuullisuudessa. Kirkon tukema koulutus vaikutti siihen, että suomalaiset oppivat lukemaan jo varhain, ja se loi pohjan laajalle kansansivistykselle. Tänä päivänä koulu painottaa itsenäistä ajattelua ja moninaisuuden ymmärrystä, mutta tämäkin kehitys juontaa juurensa siitä etiikasta, jonka kirkollinen koulutus aikoinaan istutti suomalaisiin yhteiskuntaarvoihin.